Morsiuskimppu ei ole morsiamen koristeena kovinkaan vanha. Vasta 1800-luvun puolivälissä Keski- ja Pohjois-Euroopan maissa tuli tavaksi, että morsian kantaa kukkia koristeena kädessään, sitä ennen kimpun virkaa hoiti nenäliina ja virsikirja.

1600- ja 1700-luvulla morsiamen rintaliinaan, pukuun tai hiuksiin kiinnitettyjä kukkia, kuten laventeli, ajuruoho ja rosmariini, käytettiin niiden tuoksun ei niinkään koristeellisuuden takia. Morsiuskimppuun liittyy paljon uskomuksia. Esimerkiksi 1500-luvun Englannissa hääparit kiinnittivät rakkautta ja uskollisuutta symboloivan rosmariinikimpun vaatteisiinsa; myös häävieraille annettiin sidottuja rosmariinikimppuja.

Morsiuskimpun tai sukkanauhan heittäminen liittyy 1500-luvulle. Tuolloin europpalaiset uskoivat, että morsiuspuvun pala tuo onnea. Niinpä häävieraat ryhtyivät tuumasta toimeen ja saksivat juhlan aikana palan morsiamen puvusta itselleen. Siksi morsiamet alkoivat heittää vieraille onnen kantamoisiksi uskottuja paloja asustaan, joista yksi oli sukkanauha. Tästäkin tavasta luovuttiin, sillä juopuneet miesvieraat yrittivät itse ryöstää sukkanauhan morsiamelta. Alkoi morsiuskimpun heittämisen perinne.

Eurooppalaisten aateliskotien ja rikkaiden porvarisperheiden tyttäret menivät vihille muodikkaissa juhlapuvuissa, joihin lähes aina kuului kukkakoristuksen käyttö joko hiuksissa tai pukuun kiinnitettynä.

Morsiamen kukkakoristeen sidonnassa ei ole selviä perinteitä. Morsiuskimppu on kehittymisestään lähtien ollut muodikas lisä. Sellaisena se on ollut ja on edelleen muodin muutoksille altis ja ilmaisee, kuten muoti itsekin, ihmisen suhtautumista aikaansa, ympäristöönsä ja itseensä. Kukkien käyttö oli ja on edelleen kytköksissä yhteiskunnan sosiaaliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen tilanteeseen ja vaurauteen sekä talouden tasapainoon.

1800-luvun puolivälissä saksalainen morsian kantoi pientä, pyöreää ja suljetuksi sidottua, lyhytvartisista kukista valmistettua kimppua, joka oli tiukasti tyllimansetilla ympäröity. Tunnemme sen edelleen Biedermeier -kimppuna. Nykyisin Biedermeier -kimppu käsitetään eri tavalla eri maissa. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa Biedermeier -kimpulla tarkoitetaan kimppuja, jotka ovat sidottu kimpun keskellä olevan huippukukan ympärille tiukan symmetrisesti selviä renkaita muodostaen. Yleensä tuo puolen kukan verran ylempänä oleva huippukukka on ruusu.
Alankomaissa ja Belgiassa Biedermeier -kimpulla tarkoitetaan tiivistä pyöreää mansettikimppua, ilman selviä renkaita.
Britanniassa Biedermeier -kimppu on vieras käsite, huippukukan ympärille renkaita muodostaen sidotun kimpun nimi on Victorian posy. Nimensä tämä kimpputyyppi sai kuningatar Victorialta (Alexandrina Victoria; 24.5.1819 – 22.1.1901). Kuningatar rakasti puutarhaa, kasveja, kukkia ja kukkakoristeluja. Hän piirsi puutarhureilleen kasvipenkkien sommitteluohjeita ja luonnoksia juhlakoristeluista. Onkin mitä todennäköisintä, että kuningatar Victoria oli se henkilö, jonka kehittämä symmetrinen, kukkarenkailla muodostettava pyöreä kimppumalli saksalaistettiin, olihan hänellä useita sukulaisia saksalaisten siniveristen joukossa.
1800 -luvun loppupuolella keisarin ajan hyvinvointi johti Saksassa suuruuden liioitteluun. Sidottiin matalia, levymäisiä muodostelmia langoitetuista kukista ja sijoitettiin ne kallisarvoisiin pitseihin. Tätä kimpputyyppiä kutsuttiin lautaskimpuksi ja se oli enemmän statussymboli kuin morsiuskoriste. Koska monella morsiamella ei ollut varaa tähän kallisarvoiseen luomukseen, he hankkivat paperikukista toteutetun, halvemman lautaskimpun.

Ranskalaisten vastaus saksalaiselle lautaskimpulle oli Pompadour -kimppu. Kimpun varsien peitoksi valmistettiin jalometallista tuutti ja siihen upotettiin jalokiviä.

1900 -luvun alussa puutarhaharrastus kehittyi voimakkaasti ja leikkokukkien tuonti johti suurempaan ja ennen kaikkea kokovuotiseen pitkävartisten leikkokukkien tarjontaan. Tämä mahdollisti uuden morsiuskimpputyypin syntymisen Saksassa. Vesiputous -kimput toteuttivat monen morsiamen toiveen saada runsas ja näyttävä morsiuskimppu. Nämä kukkaputoukset sidottiin usein valkoisista ruusuista, neilikoista, kalloista ja kieloista. Asparagus -suvun kasveja, kuten unelma (A. plumosus) ja hienohelma (A. sprengeri), käytettiin leikkovihreinä viimeistelemässä vesiputouksenomaisuutta. Myrtin (Myrtus communis) oksia käytettiin lähes aina koristevihreänä tuon ajan morsiuskimpuissa. Tämä kimpputyyppi sopi hyvin tuon ajan pitkän hameen ja puvun laahuksen kanssa yhteen. Kimppua kannettiin molemmin käsin, niin että koko kukkarunsaus näkyi morsiamen edessä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lyhenivät hameet eikä 1920 -luvun muodikkaaseen pukuun pitkä ja runsas morsiuskimppu enää sopinut. Sileän ja suoran puvun linjaan ja lyhyeen polkkatukkaan sopivat suorat varret paremmin kuin runsaat kukkaputoukset. Tästä saivat alkunsa Saksassa käytetyt käsivarsikimput, jotka sidottiin pitkävartisista kukista kuten syreeneistä, ruusuista, kalloista tai neilikoista. Elettiin vahvaa Art Deco -tyylikautta koristetaiteissa. Pitkiä ja runsaita pukuja käytettiin yksinkertaisempien, linjakkaiden pukujen rinnalla, joten sekä vesiputous -kimppuja sekä käsivarsikimppuja käytettiin 1920- ja 1930 -luvuilla rinnakkain. Myöhemmin molemmista muodoista kehittyi sekoitus, joka ei ollut enempää vesiputous kuin käsivarsikimppukaan.

Vuosien 1940 - 60 välisenä aikana Euroopassa sidottiin kahdestäkymmenestä tai useammasta neilikasta tai ruususta vinoja alaspäin putoavia kimppuja ja niitäkin kutsuttiin vesiputouskimpuiksi. Nämä kimput olivat alkuperäistä vesiputouskimppua harvempia eikä niiden liikesuunta alaspäin muistuttanut enää vesiputousta. Vesiputouskimpun harvenemisen syitä olivat sodan runteleman Euroopan kukkatuotannon vähyys, kaikkien yhteiskuntaluokkien varallisuuden heikkeneminen ja vaikka kukkakauppayritykset lisääntyivät eri Euroopan maissa, ammattitaito, eikä niin ollen hyvien kukkasitojien lukumäärä kasvanut samassa suhteessa.

1960 -luvun loppupuoli ja 1970 -luvun alku olivat vahvaa kukkasidonnan kehittymisen aikaa. Lähtökohtaisesti morsiuskimppu koki tuolloin suuren muutoksen. Se ei ollut enää yhteiskunnallisen aseman kyltti, vaan morsiamen persoonallisuuden yksilöllinen koriste.

Teksti: Jouni Seppänen
Kuvat: Jouni Seppänen INNOVATIONS -kirjasta (2002) ja
Jouni Seppänen FLOWER STORIES -kirjasta (2006)
Valokuvaajat: Nina Kellokoski ja Pauli Rouvinen
Kampaukset: Pirjo Honkanen, Elina Kurtelius, Lalli Savolainen ja Taru Stenberg
Meikki: Leena Geay, Raili Hulkkonen, Lalli Savolainen ja Janne Suono

Lähteet:
Brautstrauss-Gallerie. Migg Thoma. 1983.
Brautstrauss Romantik. Gregor Lersch. 1990.
Brautstrauss Vernissage. Gregor Lersch. 1995.
Brides in Bloom. Taivo Piller. 2003.
Der Florist. Ingeborg Wundermann. 1978.
First Class Floral Design 1 Wedding. Teruji Shirasawa. 2001.
Florever. Schroers-von Boletzky. 1994.
Floristische Werstücke. Peter Assmann. 1993.
Flower Stories. Jouni Seppänen. 2006.
Flowers in Love. Moniek Vanden Berghe. 2005.
Hochzeit der Gefühle. Wally Klett. 2000.
Hochzeits Romantik. Gabriele Haufe. 1994.
Huwelijk. Fleurop Interflora Nederland. 1998.
Innovations. Jouni Seppänen. 2002.
Internationale Brautstrauss-Revue. Migg Thoma. 1976.
PFD - Professional Floral Designer. January/February 1990.
Rakkaat vanhat huonekasvit. Leena Arkio. 1985.
The Practical Fruiterer & Florist Volume One. W.B. Shearn.
The Practical Fruiterer & Florist Volume Two. W.B. Shearn.
Wedding Flowers. Shane Connolly. 1998.